keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Mielikuvitusreksi


Tässä maailmassa on kaikenlaisia ihmisiä, ja lisäksi on Mikko Jordman.

Mikko on Nurmijärven yhteiskoulun rehtori, taukoja pitämätön some-hyperventilaattori ja visiogeneraattori, jonka näkemyksiä ovat muun muassa seuraavat:

Toiminta muuttuu, kun rakenteet muutetaan
Kun Mikko piti opettaessaan mielestään liikaa yksinpuhelua oppilasparkojen opiskelemista häiriten, keksi hän asennuttaa opettajanpöytänsä eteen kolmimetrisen sermin. Seuraus oli kaksivaiheinen: Monologin alkaessa se tyrehtyi nopeasti, sillä tuntui tyhmältä puhua sermille. Jos kuitenkin tuli noustua kävelemään sermin toiselle puolen kontaktia oppilaisiin hakien, ehti miettiä, oliko asia sittenkään niin olennainen että sen takia olisi kannattanut keskeyttää oppilaiden hommat.
(Sanomattakin lienee selvää, että Mikon opetusideologiaan kuuluu se, että oppilaat oppivat, ei se, että opettaja opettaa. Oppilaat aktivoidaan työskentelemään itse, opettaja on työn ohjaaja eikä faktapapukaija.)

Oppilaat saadaan viihtymään kouluissa ja oppimaan, kun opettajille määrätään pakollinen luontoretki näin alkuun vaikkapa lukuvuoden jokaiselle päivälle
Vaihtoehtoisesti opettajat voivat aina koulupäivän alkaessa lähteä kävelylle haluamaansa suuntaan – suuntaan on edettävä vähintään kolme tuntia, ennen kuin saa kääntyä takaisin. Ja mitä tulee opettajankoulutukseen, on Mikon resepti yksinkertainen, halpa ja heti toteutettavissa. Jokaiselta opettajaksi pyrkivältä kysytään haastattelussa yksi kysymys: ”Viihdyitkö koulussa?” Jos vastaus on kyllä, hakija hylätään. Vain kielteisesti vastanneet voidaan ottaa koulutukseen.
(Vitsikkyydestään huolimatta näkemyksen taustalla on todellinen huoli. Opettajankoulutukseen pyrkii usein sellainen henkilö, joka on sopeutunut opettajakeskeiseen faktojen toistoon perustuvaan oppimiseen mainiosti, menestynyt asioiden toistamiskykyä mittaavissa kokeissa hyvin ja korkeita arvosanoja saaden, ja kokee saamansa yksinäiseen ja hiljaiseen työskentelyyn perustuvan työskentelytavan itselleen sopivana ja tämän myötä ainoana oikeana. Tällainen henkilö toistaa tulevana opettajana laajalti samaa menetelmää, ja hänen on usein vaikea käsittää, kuinka suuri on se joukko, joka oikeutetusti tarvitsisi toisenlaista otetta. Sen ymmärtäminen, että oppimista voi tapahtua monenlaisin menetelmin tuottaa hankaluuksia, ja opettajaidentiteetti saattaa rakentua koulun modernisoinnin vastustamisen ympärille.)

Viimeisimpänä kiinnostukseni herättäneenä problematisointina Mikko heitti ilmoille seuraavan: Miksi opettaja kysyy? Miksi se kysyy, joka tietää? Miksi se, joka ainoana tietää, kysyy?  
”Miten derivoisit tämän?”
”Milloin oli talvisota?”
”Mitä tarkoittaa välillinen vero?”  

Normaalissa ihmisten välisessä kommunikaatiossa se kysyy, joka ei tiedä. En itse esimerkiksi koskaan kysy puolisoltani päivän päätteeksi seuraavia kysymyksiä:
Miksi menin tänään töihin bussilla kävelyn sijasta?”
”Olenko laittanut jalkoihini villasukat?”
”Minä vuonna osallistuin ensimmäiselle ratsastuskurssilleni? ”
En myöskään useimmiten velvoita puolisoani selvittämään seuraavia asioita (vaikka parisuhdeterapeutit voisivat siihen kannustaakin toisen paremman tuntemisen nimissä):
”Luettele värit, joihin yleensä pukeudun.”
”Arvioi, missä määrin pidän valkoisesta suklaasta.”
”Analysoi hartiahieronnan vaikutusta parisuhteemme onnellisuuteen.”
Vaan entäpä, jos puolisoni haluaisi omaehtoisesti ilahduttaa minua? Ehkä hän silloin kysyisi minulta, millaisesta hemmottelusta tykkään. Tosin asian voisi selvittää muillakin tavoilla. Ehkä hän kysyisi asiasta siskoltani. Tai ehkä hän menisi nettiin lueskelemaan, millaisia asioita naiset useimmiten haluavat. Tai selvittäisi, millaisia ideoita muut miehet ovat keksineet taatakseen jotakin sellaista, jota en ole edes osannut kaivata.
Tai voi olla, ettei häntä kiinnostaisi ilahduttamiseni tuon taivaallisen verran. Millaistakohan hyötyä mahtaisi tuossa tapauksessa olla esitetyistä keskusteluista?

Koulutuksen tehtävä pitäisi olla kiinnostuksen herättäminen. Miten saisimme oppilaat kysymään kysymyksensä itse? Eikö ole aivan varmaa, että johonkin hekin haluavat vastauksia? Pitäisikö heidät ensin opettaa kysymään, ja pohtia vastausten sisältöjä lisää sitten, kun on joku, joka noita vastauksia kaipaa?

Seuraa Mikon visioita vaikkapa tämän välityksellä: http://www.scoop.it/t/mielikuvituskoulu
Lue lisäksi Mikon jälkikasvun Paavon huikea visio tulevaisuuden koulusta: http://protokoulu.fi/uncategorized/vierasblogi-kouluvisioni/


--------

Peruskoulupesulassa aloittaa uutena vakiokirjoittajana kommenteista ja aiemmasta kirjoituksestaan tutuksi tullut oppilaanohjaaja Antti Värtö. Luvassa on innostavia ja perusteltuja uusia näkökulmia pistävän tasokkaasti kirjoitettuna. Seuraavassa postauksessa Antin käsittelyä yllä mainitusta opettajaidentiteetistä ja sen problematiikasta.

15 kommenttia:

  1. Hei, minä taas täällä! Mutta kun niillä oppilailla on koko ajan kysymyksiä omasta elämästään ja kasvukivuistaan! Kukas niihin vastaa, jos opettaja on vain coolisti sivussa? Minulla ei ollut koskaan varmaan yhtään tuntia, jolloin ei olisi puhuttu muustakin kuin opittavasta asiasta, välillä ihan tasokkaita keskusteluja. Ei sitä kasvatusta voi ulkoistaa tai siirtää vain jollekin katsomustunnille. Ja sehän on nähty, että jos oppilaat jättää keskenään, niin siellä tapahtuu "Kärpästen herra" -ilmiö (William Goldingin romaani); lapset ovat joukossa julmia toislleen, ellei heillä ole aikuista johtajaa. Tunne-elämän kehitys on pitkä, vaikka äly kehittyisikin nopeasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että kysymyksiä riittää! Tekstissä ei kuitenkaan kehotettu jättämään oppilaita yksin kysymyksineen, päinvastoin. Mitä tulee tiedollisen ja kasvatuksellisen puolen tasapainoon, on oppiminen mielestäni niitä molempia - mutta tähän teksti ei ottanut sen kummemmin kantaa.

      Poista
    2. Sermi väliin ja vaikka kävelemään pois kullanmurujen luota ja jättämään heidät yksin kysymyksineen? Kai siellä nyt osaa olla läsnä ja saatavilla, normaali ihminen! ;)

      Poista
    3. Mihin unohtui suopeuden periaate? Miksi pitää vääntää viesti väkisin negatiiviseksi? Enpä haluaisi lapselleni Mentulan kaltaista opettajaa, joka on varastanut silmälasinsa ilmeisesti itse Belsebuubilta.

      Poista
    4. Kiitos vaan Anonyymille! Mikset muuten kirjoita omalla nimelläsi näin kauniita määritelmiä? Yritän vain sanoa, että opettajaa mielestäni yhä tarvitaan koulussa läsnä.

      Poista
    5. Itse pidän kyseenalaistamisesta. Ainakin kirjallisuusblogeisssa ollaan ihan rauhassa erimielisiä. On tylsääkin, jos kaikki vain komppaavat. Eri mieltä olemalla asiat joskus jopa etenevät.
      Tässä postauksessa esitetään, että opettaja vain suunnittelee, mutta sitten häntä ei enää tarvitakaan itse oppimistapahtumassa, vaan hänen on parempi poistua höpöttämästä. Tämä on yksi pedagoginen suuntaus, jota on käytetty ennenkin. Olen ollurt ja olen edelleen siitä eri mieltä. Mitä vääntämistä siinä on? Ja mitä suopeutta?

      Tiedätkö Anonyymi että blogin pitäjä voi poistaa kommentit, joista ei pidä? Ei sinun varmaan tarvitse minua demonisoida!

      Laura, kiitos mielenkiintoisesta blogista. Piipahtelen täällä edelleen, mutta taidan jättää kommentoimatta.

      Poista
    6. Hupaisaa kyllä Anonyymi viittaa suopeuden periaatteeseen mutta itse sitten tuntuu muodostavan sanoisinko varsin epäsuopean käsityksen Mentulasta tämän muutaman kommentin perusteella. Vinoumien sokea piste iskee jälleen?

      Poista
    7. Anonyymi ei ole opettaja ja myöntää kyllä alentuvansa myös kyseenalaiselle tasolle. Ja tekee tulkintansa sillä perusteella, mitä on täältä lukenut muissakin blogikirjoitteluissa kuin tässä. Kyseenalaistaminen on hyvästä, ja kaikenlainen väittely ja erimielisyys kivaa, mutta Mentula mielestäni ylittää rajan hienoisesti. Ja kyllä, teen itsekin sen ad hominem kommenteillani.

      Itse en blogissa näe sellaista kohtaa, jossa sanotaan, että opettaja vain suunnittelisi eikä osallistuisi oppimistapahtumaan, vaan mielestäni kyse on liiallisen opettajakeskeisyyden karsimisesta. Miksi se pitää muuksi väkisin vääntää? Kritiikki ja kyseenalaistaminen on aiheellista, mutta tarvitseeko sitä jostain ihan muusta aiheesta kritisoida tai asioista joita ei edes rivien välistä ole luettavissa?

      En kirjoita omalla nimelläni, koska minulla ei ole profiilia jolla kirjoittaa, enkä viitsi sellaista myöskään tehdä. Toisekseen olen vain satunnainen surffailija.

      Poista
    8. Anonyymius sallittakoon, samoin erimielisyys!

      Kirjoituksessa ei väitetä, että opettajan olisi tarpeen poistua paikalta tai jättää oppilaita yksin tai keskenään sen enempää henkisesti kuin fyysisestikään. Opettajan rooliksi ehdotetaan sen sijaan enemmän ohjaajaa kuin "opettajaa" sanan perinteisessä mielessä. Tältä osin ymmärrän mitä anonyymi ajaa takaa, ja olen samaa mieltä. Marjatta puolestaan pitää kiinnostavaa keskustelua yllä - en todellakaan toivo kritiikin tai kyseenalaistamisen laantuvan! Älä siis Marjatta suotta lakkaa kommentoimasta, älkääkä lakatko muutkaan koulun ja oppimisen ystävät!

      Poista
    9. No, hyvä!

      Ehkä paras on sellainen koulu ja sellainen koulupäivä, joka sisältää metodien kirjon. Eri aineiden opetukseen soveltuvat erilaiset menetelmät. Kielten tunnit esim. koostuvat useista aivan erityylisistä osioista (opettaja äänessä, parityötä, nauhalta kuuntelua ja toistoa, parikeskustelua, opetusvideon katsomista, tehtävien tekemistä jne) mikä sopii hyvin juuri kielen harjoitteluun. ET:ssä taas on tarpeellista keskustella, sanoa omia mielipieteitään, ja se onnistuu hyvin, koska ryhmät ovat yleensä pieniä. Näistä minulla on kokemusta. Jos koulussa pakotetaan käyttöön jokin yksi ja sama metodi, se ei varmaan tuota hyvää tulosta.

      En pidä ohjaaja-sanasta, se on minusta kylmempi kuin opettaja. Yhteen aikaan haluttiin, että oppilaat ovat oppijoita. Minusta siinäkin painotetaan vain tietopuolta. Oppilaat tarvitsevat mielestäni yhä enemmän juuri perinteistä turvallista opettajaa. Aikuinen poikani muisteli lämmöllä liikunnanopettajaa, joka antoi esimerkillistä terveystiedon opetusta pukuhuoneen penkeillä ympyrässä istuville pojille. Tilaisuudessa oli sydäntä ja huumoria, opettajan kertomuksia omista kokemuksistaan ja mokistaan, juuri ajankohtaista asia murkkupojille. Siinä oli oikein jeesus opetuslapsineen. Ehkä tämä terveystiedon tunti oli parempi kuin monet nykytunnit, joissa etsitään tietoa netistä.

      Ja nyt, oletko kuulolla Anonyymi: en sano, että minun käsitykseni ovat oikeita! Ne ovat vain mielipiteitä, jotka voivat jopa joskus muuttua, kukaties. Minä olen ollut aina oikein hanakka uusille tuulille, siinä ihan Lauran hengenheimolainen. Kerrankin toimme kollegani kanssa koulutuspäiviltä "kutsuvan koulun" idean, jossa oppilaita ei ajettu välitunneksi ulos sateeseen vaan kutsuttiin sisään ja järjestettiin välituntitilat yms. oppilaille mukavaa. Vastustusta tuli meille radikaaleille ;) - taisit saada minusta yksipuolisen kuvan! Ajattele, vieläkin lokoisina eläkepäivinä olen kiinnostunut koulusta.

      Ja vielä anonyyminä kirjoittaville, ettekö voisi laittaa perään jonkin nimen, Miinan tai Manun, niin tietäisi keskusteleeko uudelleen saman satunnaisen surffailijan kanssa vai erin.

      Poista
  2. En ole opettaja, mutta se mikä toimii kasvatustieteilijän nojatuolipilvilinnoissa ei välttämättä toiminkäytännössä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailma ei ole vielä valmis, ja kysymyksiä on oppijoiden lisäksi opettajilla ja kyllä, myös meillä kasvatustieteilijöillä. Ei auta jäädä jumimaan vanhaan, vain koska uusi (?) on erilaista eikä kaikkia vastauksia ole vielä löytynyt, eikä ehkä koskaan tule löytymään. Kehitys on hyvästä, myös tässä asiassa.

      Poista
    2. Anonyymi 1: Ei välttämättä toimikaan. Tämä oli nyt kuitenkin n:s kommentti, joka kuittasi blogissa esitetyn irrationaaliseksi haahuiluksi erittelemättä, mihin tämä tuomio perustuu.

      1. Kritiikki on aina tervetullutta, mutta sen tulee perustua muuhun kuin omaan ennakkoluuloon.

      2. Kokeile ennen kuin lyttäät. Kaikki blogissa esitetty perustuu käytännön kokeiluille. Se, että kokeiluja lisäksi analysoidaan laajemmassa kontekstissa empiirisen tai teoreettisen tutkimuksen avulla, ei tee niistä nojatuolikuvitelmia, vaan päinvastoin antaa niille vahvemman perustan kuin pelkän oman kokemuksen.

      3. Olen itse kokenut ongelmiksi kaksi asiaa: oppilaita on vaikea motivoida pelkkään kuunteluun, ja ulkoa oppimisesta ei jää hyödyllisiä työkaluja myöhempiä opiskeluja tai elämää varten. Lisäksi koen murheelliseksi, jos koulun jäljiltä ihmiseltä on kadonnut uteliaisuus tai kiinnostus ja halu oppimiseen. Tämän vuoksi olen tehnyt runsaasti melko radikaalejakin kokeiluja sekä seurannut muiden vastaavia. Monet "vanhat" asiat toimivat joskus ihan hyvin, mutta parhaita tuloksia olen saanut monipuolistamalla opetusta, vuorottelemalla erilaisia menetelmiä ja antamalla ennen kaikkea oppilaiden työskennellä ja oppia sen sijaan, että itse opettaisin. Jos jollakulla ei ole minkäänlaisia pulmia, ei varmaankaan ole tarvetta muuttaa opetustaan (kannattaa kuitenkin yrittää varmistua, että suurin osa oppilaista on asiasta samaa mieltä). Kenenkään ei ole pakko yhtään mitään, ellei halua. Jos toisaalta itse tietää parempia ratkaisuja on tai on halukas niitä etsimään, toivotan tervetulleeksi keskusteluun tai jakamaan sanomaansa laajemmin blogin kirjoittajana (tai kuinka sitten haluaakaan vaikuttaa).

      Mistä tulee tarve tyrmätä? On toki hyödyllinen haaste opetella perustelemaan omia tekemisiään yhä paremmin (jokainen epäilijä auttaa tässä), mutta psykologisessa ja sosiaalisessa mielessä olisi hyvin kiinnostavaa ymmärtää tätä "Kuittaanpa hölynpölyksi" -ilmiötä.

      Poista
  3. Opettajan rooli on ohjaajana, ja toki saa ja pitää kysellä oppijoiden asioista mitä tulee mieleen.

    Hienoa tekstiä taas kerran, kiitos!

    VastaaPoista
  4. Aina on ollut heitä, jotka haastavat muuttumattomuudessa makaavat. MIkko on heistä parhaita! Se ei ole helppo rooli, mutta yleensä historia tai ihan lähitulevsisuus osoittee että he ovat ollet oikeassa. Maailmassa on muutokseen haastajia: tieteellinen tutkimus, tekninen kehitys, kulttuurin muutos, globalisaatio, yksilöiden kasvava halu ohjata elämäänsä itse. Koulu on muuttunut vähemmän kuin moni muu muutosagentti. Ehkä on hyvinkin että ei olla ensimmäisessä junassa, mutta seuraavassa jo pitää olla. OPettajuus tulee olemaan kriisissä tai siten havahdumme siihen että se on jo. Ihan pikkuhiljaa ei tule hyvä. Loikka on otettava ja monet sitä jo kokeilevat. Itsekin olen vähän koittanut urallani loikkia, on kuulkaa innostavaa!

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.